Ensimmäistä kertaa puhuin puhelimessa Helsingin Käpylässä, enoni vaimon kanssa Bergmanin kaupassa. Bergmanin kauppa oli pieni sekatavaraliike nykyisen Tinasepäntien varrella. Tätini soitti Rimhasille, eli sisarelleen, ja minä sain puhua heidän tyttärensä Kaijan kanssa. Jännitti valtavasti, sain sanottua vain muutaman sanan.

Kun muutimme Kerkkooseen, lähin puhelin oli Bjurströmeillä naapurissa. Joskus vahemmat kävivät soittamassa Helsinkiin. Puhelimen sivulla olevaa kampea veivattiin, jolloin keskus vastasi, ja puhelu tilattiin. Välillä puhelin kiinni, ja puhelin soi, kun yhteys saatiin.  Puhelinkeskus oli Kerkkoossa Mynttisillä. Elettiin 50-luvun alkua.

Kaukopuhelut automatisoituivat, ja meillekin Kerkkooseen tuli puhelin. Sellainen, jossa oli veivattava  numerotaulu eikä sivukampea.

Valmistuttuani korkeakoulusta ja muutettuani Savoon, ei minulla ollut pitkään aikaan puhelinta. Kun vaimo opiskeli Helsingissä, minun piti joskus mennä bussilla Kuopioon Lapinlahdelta, ja soittaa hänelle rautatieaseman puhelinkopista. Aviotakin elimme pitkään ilman puhelinta. Asuessamme Maaherrankadulla kävin puheluni soittamassa kadunvarren puhelinkopista.

70-luvulla Kuopion Esperantoklubi hankki puhelimen, joka sijoitettiin meille. Olin seuran puheenjohtaja. Myöhemmin lunastimme puhelinosakkeen itsellemme. Tämän osakkeeen turvin pärjäsimme siihen asti, kun hankimme ensimmäiset kännykät. Elettiin jo 2000-lukua. Nyt minulla on kolmas kännykkä menossa, tämä viimeinen peräti älypuhelin.

Vierastan puhelimeen puhumista ja soitan niin harvoin kuin mahdollista. Yhtä änkkänä olen vieläkin, kuin aikanaan Bergmanin kaupassa. Varmaan hyvin selviäisin ilmankin. Lähinnä puhelin on mukana hätätilanteita varten.