Pietari Wirtanen


SAMMALKORU



WHH 200

2008

 

 

 

 

Historiaa tämäkin. Kirjoitin novellin ties kuinka kauan sitten. Ehkä lähetin jonnekin, ehkä en. Tämän julkaisi Kuopion Scifiseura nettilehdessään Kalaksikukko, vai tuliko ehkä ko. numero peräti paperilla. Tapahtumapaikkana on Porvoo, ja silloisessa Porvoon maalaiskunnassa sijainnut Kerkkoon kylä. Pyörin paljon juuri tuolla kertomuksen mäellä, ja eräänä vuonna siinä asusti Henttalan talon nuori-isäntä, joka oli pahasti alkoholisoitunut.  Koska Kalaksikukko lie tuntematon kaikille, tulkoon Sammalkoru tässä herranumerolla varustettuna. Tämä on niitä juttuja, joista vain minä olen pitänyt.

 


SAMMALKORU

 

 

Mies nousi autosta, käänsi oven lukkoon ja pisti avaimet tas­kuunsa. Hän katsoi ympärilleen, varmisti, ettei auto ollut mui­den kulkijoiden tiellä, ja lähti kävelemään. Polun ruskea neu­lasjuova ohjasi häntä vihreän varvikon läpi.

         Viisikymmenvuotiaana mies oli etsimässä nuoruutensa mielikuvia entisessä kotimetsässään. Hän käveli tuttua polkua ja tunsi olonsa rauhallisen tyytyväiseksi, siitäkin huolimatta, että edellinen ilta kahden takavuosien ystävän kanssa ei ollut onnistu­nut. He olivat vaivautuneet toisiinsa, toisten läsnä­oloon. He olivat kyllästyneet muistelemiseen, nyt etäiseltä tun­tuvien asioi­den kertaamiseen, ja olivat juoneet itsensä tilaan, jossa ei enää tarvinnut teeskennellä. Mies ei muistanut, mitä myöhään illalla saunassa oli puhuttu, mutta aamulla toinen ky­lässäolija oli pois­tunut jo ennen miehen heräämistä, eikä omako­titalon ja saunan omistajakaan ollut rappusilla ehdottanut yh­teydenpitoa.

         Edetessään syvemmälle metsään mies tiesi, ettei tämän jälkeen palaisi enää koskaan muistojensa perään.

         Polku kääntyi notkoon, sillä kohden oli puusta toiseen vedetty rautalanka. Langasta roikkui vanerilappu, jossa luki mustin, valunein kirjaimin: PÄÄSY KIELLETTY. YKSITYISALUE. Mies katseli lappua aikansa, potkaisi sen keinumaan, kiersi tekeleen ja jatkoi matkaa.

         Noustuaan mäen päälle, kohdalle, josta oli ennen löy­ty­nyt mansikoita ja mesimarjoja, hän näki leiripaikan. Pienelle aukealle oli kannettu olkia ja niiden päälle levitetty pari li­kaista ja rikkinäistä tilkkutäkkiä. Katokseksi oli ripustettu neljän kepin varaan vanha pressunriekale. Joka puolella näkyi muovikasseja, tyhjiä makkarapaketteja ja revittyjä tupakkalaati­koita. Niityn reunamalla kiven kupeella oli nuotion sija. Kiven kylki oli mustu­nut ja siitä oli irronnut muutama litteä liuska.

         Mies muisti kiven, hän nousi sen päälle ja seisoi kat­selemassa sammalpeitettä, jolle hänen liian nopeasti irronnut siemenensä oli kauan sitten ensimmäisessä epätoivoisessa, kes­keytetyssä yh­dyn­nässä  valunut. Tyttö oli työntä­nyt hä­net yl­tään, pyyhkäissyt alapäätään sammaltukolla, nostanut pik­kuhou­sunsa, suoristanut hameensa ja juossut pois. Seuraavana päivänä tyttö oli ivannut toisille kolmen työnnön poikaa, ja muut kylän nuoret oli­vat nauraneet tälle siihen asti, kunnes nuorukaisen perhe onneksi kol­me kuu­kautta myöhemmin muutti muualle.

         - Kaikenlaisten muistojen perässä minun pitää kulkea, mies sanoi puoliääneen.

         Hän kaapaisi jalallaan sammalta. Suuri tukko irtosi kiven pinnalta ja lensi alas. Pölypilvi leijui hitaasti sammalen perässä maahan, kivelle jäi multapaakkujen täplittämä paljas kohta. Mullan puoliksi peittämänä kimalsi palanen kultaa. Mies nousi, ja nosti käteensä korvarenkaan.

         Oliko tytöllä ollut korvarenkaat, ja oliko hän hukannut toisen? Tai molemmat? Mies potki loputkin sammalet alas kiveltä, mutta ei löytänyt muuta. Hän suoristi selkänsä ja katseli kädes­sään olevaa esinettä, jossa aurinko jaksoi kimaltaa.

 

         - Löysit koruni.

         Mies kääntyi ääntä kohden. Aukean keskellä seisoi nai­nen repaleisessa mekossa, muovikassit käsissään.

         - Löysin, mies sanoi ja laskeutui kiveltä. - Milloin kadotit sen?

         - Etkö muista? nainen kysyi. - Hukkasin sen yli kolme­kymmentä vuotta sitten. Minä makasin sinun allasi, kiemurtelin ja koetin päästä irti, mutta sinä revit minun housuni polviin ja raiskasit minut. Siinä korvakoru putosi, eikä minulla ollut ha­lua jäädä sitä etsimään. Juoksin karkuun. Juoksin kotiin, menin sau­naan, heitin alapään paljaaksi ja pesin itseni. Juuri kun seisoin kyykyssä kahareisin vadin päällä, äiti tuli saunaan ja tietysti arvasi, mitä oli tapahtunut. Yritin valehdella, sanoin vain oleva­ni alapesulla, mutta purskahdin itkuun ja samaa rataa tunnustin. En kertonut kuka minut oli maannut, en sittenkään, vaikka isä hakkasi minut vyöremmillä. Sanoin että oli vieras mies, musta hattu päässään.

         - En minä sinua raiskannut, mies sanoi. - Sovimme yh­dessä koko jutun, halusit sitä enemmänkin kuin minä, etkä saa­nut edes tarpeeksesi.

         - Lapsi syntyi kuolleena, nainen sanoi.

         Mies käveli lähemmäs, seisahtui kohtaan, jossa naisen haju alkoi tuntua.

         - Minun lapseni? mies kysyi.

         - Pakko olla, nainen sanoi. - En muuta kertaa ole mie­hen kanssa ollut. Vain sen yhden ainoan kerran.

         - Vedin ulos, ennen kuin minulta tuli, mies muisteli.

         - Tarpeeksi pääsi sisälle, nainen sanoi, käveli miehen ohi kiven kupeelle, laski kassit maahan ja alkoi tehdä tulta.

         - Kai juot kahvit? nainen kysyi. Hän kaivoi kuusen alta pikimustan kahvipannun ja lähti hakemaan vettä.

         Kun nainen oli poistunut kuusentainten sekaan, suolam­melle päin, mies meni kasseille ja kurkisti niihin. Ne olivat täynnä keskiolutta, toisessa oli lisäksi maksalaatikkoa.

         - Päivällinen, nainen sanoi palatessaan. Mies hätkähti erilleen kasseista.

         - Miten sinulle on näin käynyt? mies kysyi.

         - Sinäkö sitä ihmettelet? Luuletko, että olisin tässä tilassa ilman sinua?

         - Olisit, mies sanoi. - Suotta yrität syytä minun nis­koilleni.

         Nainen ripusti pannun puunkarahkaan tulen yläpuolelle ja avasi itselleen olutpullon.

         - Olutta en tarjoa sinulle, nainen sanoi. - Jos haluan nukkua ensi yön, minun on juotava nämä kaikki itse.

         - Elämäsi tulee kalliiksi, mies sanoi.

         - Asumiskulut ovat pienet, nainen nauroi.

         - Talvet? mies kysyi.

         - Vähän matkan päässä on lato. Kaivaudun heiniin. Isän­tä tietää, eikä välitä. Ei edes peri vuokraa, enkä kelpaisi mak­suksi, selvähän se. Säälistä antaa olla. Pahimmilla pakkasilla hiivin hänen navettaansa ja aamulla lähden hyvissä ajoin.

         - Emäntää ei ole huushollissa?

         - Ei ole, isäntä ja pari apupoikaa jotka asuvat muual­la.

         Nainen kohensi tulta pannun alla ja joi samalla vähän olutta. Mies kaivoi taskustaan satasen ja ojensi sitä naista kohti. Tämä otti sen ja työnsi ääneti taskuunsa.

         - Mitä teit lapsen jälkeen? mies kysyi.

         - Sain jäädä kotiin. Elin vinttikamarissa. Söin mitä annettiin. Tein mitä käskivät.

         - Et yrittänyt kaupunkiin töihin.

         Nainen kääntyi miestä kohti ja näytti julmalta, irvis­ti, kirosi.

         - Mihin minä olisin työhön päässyt. Isä olisi pistänyt hoitoon mutta äiti ei antanut. Saivat minusta kunnanapua. Elivät kituuttamalla, kunnes kuolivat. Talo oli tehtaan, vuokralla meillä. Myin halvalla vähät tavarat ja muutin tänne, eli kunnan ämmiä karkasin. Täällä on hyvä.

         Kahvivesi kiehui. Mustan pannun nokasta kohosi höyry, ensin haikuina, sitten rutisevan äänen saattelemina puhauksina. Nainen otti kupin, pyyhki sitä hameeseensa, kaatoi summittain pikakahvia kullanvärisestä pussista, otti pannun lapaskäteen ja lorautti vettä kahvin päälle. Kupin hän ojensi miehelle.

         - Lusikkaa ei ole. Sekoita tikulla.

         Mies katseli kupin pinnalla kelluvaa rasvakerrosta, laski kupin kannolle ja sanoi:

         - Juo itse, en kuluta sinun varastojasi.

         - Juo rauhassa, en minä maksa noita kahveja.

         - Minun on mentävä, mies sanoi ja otti pari askelta taaksepäin.

         Nainen alkoi nauraa. Hän nauroi kovaa ja hakkasi käsil­lään polviaan. Mies kääntyi ja pakeni paikalta, juoksi polkua alas notkoon, hyppäsi yli rautalangan josta riippui vanerinen kielto­laatta ja jatkoi juoksuaan, kunnes saapui autolleen. Vasta istues­saan ohjauspyörän takana hän huomasi, että korvakoru oli yhä hänen vasemmassa kädessään. Mies pisti korun taskuunsa, käynnisti auton ja lähti.

 

         Hän ei enää mennyt tuttaviensa luokse, vaan kävi viina­kaupassa, käveli hotelliin, otti itselleen huoneen ja istui siellä lopun päivää lasi edessään. Illalla hän laskeutui hotellin ra­vintolaan ja istahti pöytään, jossa istui nuoria, liian rempsei­tä miehiä. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, tilasi tuopin olut­ta puolen tunnin välein ja tunsi olevansa sekä humalassa että liikaa maail­massa.

         Viiden tuopin kuluttua sisälle tuli nainen kirjavissa vaatteissa, punainen tukka pörrössä, silmissä ovela ilme. Hän katsahti ravintolapöytien yli mieheen ja tuli tämän luo. Nuori­so oli jo poistunut. Nainen istui miehen viereen ja sanoi hei. Mies vastasi samoin ja alkoi hajamielisesti tarkastella naista. Tämä katseli miestä silmiin, hypyili ja sanoi:

         - Etkö muista minua? Pienenä minulla oli tumma tukka. Liiterissä halusit aina kurkkia minun hameeni alle.

         Totta toki, mies muisti. Muisti kymmenvuotiaan tytön, joka seisoi liiterin hämärässä nurkassa, piti hamettaan vyötäi­sillään ja antoi miehen, joka silloin oli poika, katsella äite­länpunaisia alushousujaan. Laskipa joskus pojan pyynnöstä housut polviin ja antoi pojan tutustua siihen paikkaan, josta tarut eivät lopu.

         - Muistan sinut, mies sanoi, ja ajan etäisyydestä ja humalastaan huolimatta hän tunsi punastuvansa.

         Nainen naurahti. - Pikkuhousuni ovat tänään valkoiset, hän sanoi.

         He istuivat niin, joivat olutta, eikä miehen tajunta ollut kirkas. Mies kyseli naisen olemisia mutta nainen väisteli miehen uteliaisuutta, joka ei ollut todellista vaan tähtäsi yh­teiseen vuoteeseen ylhäällä hotellihuoneessa.

         - Lähde minun kanssani, mies sanoi. - Tule huoneeseen, saat ryypyn.

         - Kerta riittää minulle, nainen vastasi.

         - Kerta...  niin mitä?

         Mies keräsi harottavan katseensa naiseen.

         - Hitto vie, kuule, sinä olet se nainen, mies keksi.     - Totta kai, pienenä opeteltiin ja isona rakasteltiin. Sammalki­vellä, muistan minä, eikö vaan?

         - Sammalkivellä me rakastelimme, ja kurjet kävelivät suolla ja lauloivat karpalolaulun.

         - Perhana, sinä olet se sama nainen. Kerkesit pestä itsesi ja panna siistiä hyntyttä ylle. Kerkesit todella. Niin olet kaunis kuin suopursu. Tule minun huoneeseeni, mennään.

         Nainen heläytti ilon esiin, kohautti kättään ja esti:

         - Ei mennä teille, mennään meille.

         Nainen nousi, otti miestä olkavarresta ja saattoi tämän ulos. He lähtivät kävelemään hämärän kaupungin halki. Nainen työnsi kätensä miehen kainaloon. Torilla he pysähtyivät suutele­maan. Sade alkoi. Mies kertoi monin sanoin olevansa humalassa. Nainen kaivoi laukustaan pienen pullon, ja he tyhjensivät sen kahdella nopealla päänheilautuksella. Salama kuvioi taivaan. Vesi valutti miehen hiukset korville ja liimasi naisen puseron kiinni rintoihin. Mies ojensi kätensä ja kosketti naista. Nainen jätti tyhjän pullon kuvapatsaan jalustalle ja he jatkoivat mat­kaa. Hautausmaan luona nainen avasi rautaportin ja veti miehen sisälle.

         - Tämä on suora tie, hän sanoi.

         He kävelivät pitkin keskuskäytävää. Hiekan narskuntaan sekaantui veden ääni. Nainen veti heidät pienemmälle käytävälle, ja taas pienemmälle. Kuuset pimensivät taivaan. Salama iski ja jyrinä seurasi heti. Valtava vesikuuro kaatui heidän ylleen. Nainen veti miehen tiheän kuusen alle missä he rakastelivat nope­as­ti, läpimärkinä, kylmästä hytisten. Nainen erkani miehestä, työnsi pikkuhousunsa tämän taskuun ja lähti pois. Mies istui maassa, istui hetken, työnsi käden taskuun ja veti pikkuhousut esil­le. Hän pyyhki niillä kasvojaan ja tunsi terävän esineen raapaise­van poskeaan. Hän irrotti korvakorun kankaasta, piteli sitä sormis­saan. Sa­lama iski kuuseen miehen takana ja sytytti sen. Mies jäykistyi paikal­leen, puoliksi halvautuneena, ja tuijotti hautaki­veä edes­sään. Harmaan kiven mustat kirjaimet yhtyivät hänen tajun­taan­sa sammalkorunaisen nimeksi. Sade sammutti olkapäillä palavan pihkan. Mies yritti nousta, mutta jalat eivät kantaneet. Hän laskeutui vatsalleen, veti it­seään maata pitkin muutaman metrin, haudalle asti, työnsi kä­ten­sä niin syvälle multaan kuin pystyi, irrotti otteensa, pai­noi vielä kerran korua sormellaan palauttaen näin korvakorun sen oi­kealle omistajalle, laski poskensa hoitamattomalle hau­ta­kum­mul­le, huokai­si syvään ja kuoli.