Kotona meillä oli aina kissa - tai kissoja, poikimisaikoina jopa kymmenkunta. Kissat tulivat ja menivät, kuolivat, poikasia annettiin kyläläisille, koskaan ei tapettu yhtäkään. Kissa, joka on parhaiten mieleen jäänyt, oli Piki, musta kollikissa, jolla oli valkea laikku rinnassa. Kun Piki halusi ulos, se ei suinkaan naukunut ovella, vaan tuli ilmoittamaan toiveensa hillitymmin. Makuulla olevan se herätti painamalla rinnan päälle tassunsa. Kiima-aikoina se saattoi olla poissa muutaman vuorokauden, ja palatessaan sillä saattoi olla korva revennyt tai silmäkulma verillä. Eräälle sellaiselle reissulle se sitten jäi lopullisesti, noin viidentoista vuoden ikäisenä.  Kas tässä Piki minun kanssani Kerkkoossa puutarhan kiviaidalla. Laatikkokameralla ei isä saanut aivan nappiosumaa.