Pietari Virtanen:

AZORIEN HOPEAA
(WHH90)

 

                     Olin tarkkaillut taloa jo kaksi päivää, ennen kuin uskalsin murtautua sisälle. Sitä ennen olin jo yrittänyt sitä kaikkein yksinkertaisinta konstia, olin koputtanut ovelle ja esitellyt itseni vanhain tavarain kauppiaaksi, tarjouduin ostamaan heidän ullakoltaan kaiken heidän mielestään tarpeettoman.

                      – Meidän ullakollemme ei ole kenelläkään mitään tekemistä, ja tavaran pidämme itse, karjaisi mustaviiksinen mies. Hänen selkänsä takana näin elämäni kauneimman naisen, josta luultavasti ei tulisi minulle sulostuttajaa, koska hän esiintyi tuon miehen seurassa hehkeissä alusvaatteissaan; savuke pitkässä imukkeessa roikkui hänen kädessään, toisessa kädessä kiikkui vihreälasinen pikari. Nainen oli viisikymmenvuotiasta mustaviikseä puolet nuorempi, joten minulle, vähän yli kolmikymppiselle, hän olisi ollut sopivampi pari. Mutta kun vinttitavarasta ei kauppaa syntynyt, tokkopa tästä naisestakaan.

                      Näin ollen poistuin sopuisasti kurjaan hotelliini, ja aloin siellä suunnitella uusia keinoja, joilla saavuttaisin tavoitteeni. Ei, en tavoitellut tuota sulohempukkaa, vaan jotain, jonka tiesin olevan kätkössä heidän romahtamaisillaan olevan talonsa ullakolla.

                      Mutta mistä minä, vaatimaton maanviljelijä syrjäisestä Savosta, tiesin täällä, Pohjanlahden rantapitäjässä olevasta kätköstä? Kas, tuo talo oli isoisäni entinen kotitalo. Isoisäni oli syntynyt vuonna 1860, karannut merille seitsentoistavuotiaana, palannut kotiinsa 1885 heti uudenvuoden jälkeen, mennyt pian naimisiin ja saanut isäni samana vuonna. Minä taas olin syntynyt vuonna 1905, joten minun syntyessäni ukki olisi eläessään ollut vasta neljänkymmenen viiden.

                      Isä oli kertonut minulle, että ukki oli meriltä tultuaan kätkenyt jotain talonsa vinttiin, sammalten sekaan. Jonkin metalliesineen, josta kävi ilmi mittaamattoman aarteen sijainti. Ukin oli pitänyt palata Azoreille aarrettaan hakemaan, mutta hän oli ollut sairas kotiin tullessaan, eikä ollut siitä virkunut, edes avioliitto ei ollut häntä pelastanut vaan hän oli mennyt tajuttomaksi ja kuollut jo kaksi vuotta isäni syntymän jälkeen. Kätköstä isälle oli kertonut isäni äiti, joka oli pitänyt puheita sairaan miehen hourailuna. Isäkään ei ollut niihin uskonut, he olivat jo muualle muuttaneet, eikä isä viitsinyt palata olematonta etsimään, mutta kertoi kuitenkin tarinan minulle, kun olin kahdentoista. Seuraavana vuonna kansalaissodassa isäni tapettiin, kait vahingossa, hän kun ei osannut olla kummankaan puolella.

                      Tarina Azorien aarteesta ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Isäni oli maininnut, että ukki oli muutamien muiden merimiesten kansa Faialin saarella Hortan kaupungissa varastanut jotain erittäin arvokasta paikallisesta kirkosta.

                      Tietenkään minä en kertomukseen uskonut, ennen kuin eräässä kaupungissa, sen kirjoille omistetussa kauppaliikkeessä, näin komean, 10-osaisen kirjasarjan nimeltä Maapallo. Maantieteellinen tietokirja. Kuvia ja kuvauksia. Toimittaneet J.E.Rosberg ja Viljo Tolvanen. Sen viides osa oli julkaistu Otavan toimesta vuonna 1926, ja katsottuani uteliaisuudesta Azorien kohtaa, luin siitä sivulta 186:

                      "Eräässä tämän katedraalin kappelissa on alttari, jonka sanotaan olevan pelkkää hopeaa ja jonka pitäisi painaa ainakin parisataa tonnia. Iso pääalttari ja kolme, neljä pienempää alttaria ovat kuitenkin pelkkää kullattua joulukuusenkorua."                     

                      Miten isäni ja isoisäni olisivat osanneet asiasta puhua, ellei siinä olisi jotain perää? Isoisäni tovereineen oli siis varastanut nuo hopeat. Kirkon virkailijat olivat rakentaneet tilalle väärennöksen halvoista, vaikkakin samannäköisistä materiaaleista, jotta kaupunkilaiset eivät olisi hermostuneet ja luopuneet uskosta. Alttari oli joskus viime vuosina tutkittu ja havaittu pelkäksi rihkamaksi, mutta ehkä kaupunkilaiset olivat ajatelleet, että jo sadat vuodet se oli sellainen heidän tietämättään ollut, ja hyvin kuitenkin heidän elämäänsä ohjannut.

 

                      Pari päivää sitten mustaviiksi ja nainen olivat lähteneet jonnekin, pari päivää olin päivystänyt lähistöllä ja odottanut heitä, mutta ei heitä alkanut kuulua. Siispä nyt viimein uskalsin illan hämärtyessä lähestyä taloa. Koputin ovea, mutta kun tietenkään kukaan ei tullut avaamaan, kävin siirtämässä tikapuut talon takaa vintin ikkunan kohdalle. Varovasti nousin tikapuita ikkunalle, otin taskustani pienen sorkkaraudan ja lengotin sillä ikkunan auki. Paljon työtä tuossa ei ollut, sillä puu oli jo lahonnutta ja sälöytyi miltei sormilla. Avasin ikkunan saranoilleen, menin sisälle ja suljin ikkunan. Koska tikapuut olivat talon pihaan näkymättömällä puolella, uskoin ettei kukaan ohikulkija näkisi niitä.

                      Siinä minulla oli edessäni kolmekymmentä neliötä sammalen peittämää välikattoa, ja jossain sammalen alla toivottavasti odotti ratkaisu Azorien saarten hopea-arvoitukseen.

                      Aloitin työni takanurkasta, menin pienen osan sammalikkoa kerrallaan läpi, seuloin käsineni tarkasti kaiken, enkä löytänyt tohveliparia ja vanhaa virsikirjaa lukuun ottamatta mitään ennen kuin pääsin viimeiselle seinänvierustalle, ja siellä, vasemmassa nurkassa. käteeni osui metallinen kymmenen kertaa viisitoista-kokoinen sikarirasian muotoinen peltiaski. Haparoin vielä loputkin sammalesta varmistaakseni, ettei piilossa ollut muitakin vihjeitä, mutta eihän sellaisia löytynyt, joten työnsin rasian taskuuni, avasin ikkunan ja aloin laskeutua alas.

                      Noin puolessa välissä kuitenkin pysähdyin äkisti, sillä nurkan takaa työntyi esille kiväärin piippu, ja sen takaa mustat viikset.

                      – No niin, tulepa kiltisti sieltä alas ennen kuin minä sinut ammun murtomiehenä. Tokko nimismiehelläkään siihen olisi pahaa sanottavaa.

                      Seisoin värähtämättä tikapuilla, ja kun äkillinen pelästyminen helpotti, osasin jo ajatella selväjärkisesti. En kuitenkaan nähnyt heti mitään pelastumismahdollisuutta, joten katsoin parhaaksi totella. Laskeuduin alas, viiksimies käski minua kääntymään tikkaita kohti ja nostamaan käteni yläpuolille. Tein sen, ja mies huusi kaunottaren paikalle. Tämä tuli ja miehen käskystä sitoi käteni tiukasti paikoilleen.

                      – Tutkipa nyt, mitä tuo lurjus on meiltä varastanut, mies käski sulotarta, ja tämän pehmeät sormet kävivät läpi vartaloni, sen yhtään sopukkaa kiertämättä, joten minulle tuli peräti tukala olo.

                      – Löytyi, kullannuppu riemastui ja kiskoi taskustani rasian, jonka he avasivat ja ottivat sieltä metallipalan, jota he kahdestaan alkoivat tarkoin tutkiskella.

                      – Ei tästä saa mitään selvää, mies tuumi. – Mutta jotain tärkeää sen täytyy merkitä, ei tämä kutale muuten olisi monta päivää pyörinyt meidän ympärillämme. Mennäänpä sisälle selvittämään asia.

                      Köyteni irrotettiin, ja aseella uhaten mies ohjasi minut ovesta sisään, eteisen läpi kamariin. Mies tyrkkäsi minut vuoteelle istumaan ryijyn alle, jonka nimi oli jotain sinne päin kuin Serafinan ryöstö, voin tosin muistaa nimen hyvinkin väärin. Kuitenkin siinä oli kuunsirppi, jonka sisältä näkyi muka tähtiä.

                      – Alapa puhua, mies komensi ase valmiina.

                      – En minä voi mitään puhua, kun en tiedä mitä levyssä lukee, vai onko siihen ehkä piirretty jotain, sanoin.

                      – Erehdyt, ystäväiseni, mies nauroi. – Voit kertoa meille nyt kauniisti, miksi etsit juuri tätä metallinpalaa juuri meidän vintillämme.

                      – Näytä se pala, vasta sitten voin sanoa, sitäkö etsin, sanoin, mutta ei sanomisesta mitään apua ollut, mies käänteli aseensa vipuja, sanoi laskevansa kolmeen ja sitten laukaisevansa.

                      – Sääli komeaa ryijyä, vaan kyllästynyt olen siihen ja koko tähän maahankin, mies tuumasi ja nosti asetta. – Yksi, kaksi, kolm…

                      – Hyvä on, minä sanoin ja kerroin heille kaiken muun paitsi en Azorien saarta ja kaupunkia, missä aarre sijaitsi. Toivoin nimittäin, ettei niitä oltu mainittu raapustuksessa, jolloin minulla olisi valtti hihassani. Eikä kaupunkia, ei edes saarta ollut mainittu, koska mies alkoi niitä minulta ankarasti kysellä.

                      – Kerron sen vasta, kun laivamme alkaa lähestyä Azoreita, sanoin. – Te kerrotte sitten lähemmän paikan. Otamme aarteen ja jaamme sen tasan.

                      Keskustelimme siinä tuntikausia, hakipa nainen pullon ja lasitkin, joten saatoimme skoolata alkaneen yhteistyömme kunniaksi ja menestykseksi.

                      – Minulla on laiva tiedossa, mies sanoi, hänen nimensä oli Kustaa, naisen taas Aune. – Laiva lähtee lastin kanssa viikon kuluttua Azoreille.

                      Aune, minä ajattelin. Kun tämä homma on selvä, hankkiudumme Kustaasta eroon ja alamme elää yhdessä miehenä ja vaimona. Vaikka ajattelin minä niinkin, että Kustaalla oli sama suunnitelma minun suhteeni. Aunen suunnitelmia en osannut edes aavistella. Ja hän varmasti tyytyisi meistä voittajaan, siihen, joka hopea-aarteen itselleen lopullisesti nappaisi.

 

                      Merelläkään Kustaa ei näyttänyt minulle peltirasiaa ja sen sisältämää levyä, joten minäkään en kertonut kaupunkia, ennen kuin Pico-vuoren huippu jo kohosi horisontin takaa. Silloin kerroin, että olimme menossa naapurisaarelle, Fayaliin, Hortan kaupunkiin. Kirkosta en edelleenkään virkkanut halaistua sanaa.

                      Horta oli noin kymmenentuhannen asukkaan kaupunki, ja ulapalta katsoen se näytti viehättävältä. Valkoiset talot kyyhöttivät vihreän kasvillisuuden seassa. Kukkulat ympäröivät kaupunkia, ja kukkuloiden rinteillä levisivät pienet, tuulelta suojatut pellot. Merelle asti meitä tultiin vastaan, ja koska ainoastaan minä osasin jokin verran portugalia, jouduin toimimaan tulkkina. Laiva ei päässyt laituriin asti, ja siksi meille tarjottiin venekyytiä. Valitsin yhden tarjoajan, joka vaikutti rehelliseltä, laskeuduimme hänen veneeseensä ja tuossa tuokiossa seisoimme laiturilla katselemassa, kuinka laivan kapteeni komensi laivan seilaamaan kohti Ponta Delgadan kaupunkia Sao Miguelin saarelle, lastin purkamista ja uuden lastaamista varten. Sitten laiva palaisi meitä noutamaan.

                      – Ehkä nyt olisi aika yhdessä tutustua peltilaatikon sisältöön, minä ehdotin Kustaalle.

                      Kustaa kohautti olkapäivään ja näytti myöntyvältä. Iskin silmää Aunelle Kustaan olkapään ylitse ja menimme rantakapakkaan istumaan. Vilkas tarjoilija toi meille pullot ja lasit, ja ruokaakin tilasimme. Kun tarjoilija palasi ruoan kanssa, kysyin majoitusta, ja rantakapakan takapihalla olikin muutama huone, joista kaksi jouti hyvin meille yösijaksi.

                      Kustaa otti laatikon laukustaan ja avasi sen.

                      – En minä tästä ymmärrä yhtään mitään, hän sanoi ja ojensi levyn minulle. Otin levyn käteeni ja jännityksestä vavisten katsoin sitä. Siinä oli vain muutama sana:

                      KAHTA VAILLE TÄYSI

                      OSOITTAA ONNESI TIEN

                      Istuin siinä ja luin tekstin uudelleen, luinpa vielä kolmanteenkin kertaan, sitten pyörittelin laattaa sormissani.

                      – Onko tässä todella kaikki, mitä laatikosta löytyi?

                      – Kaikki on. Joten alahan ratkaista. Minä olen jo päänsärkyni saanut, kun olen yrittänyt pähkäillä, missä ne sinut tuhannet hopeakilosi sijaitsevat.

                      – Kävellään ympäri kaupunkia ja haetaan jotain vajaata, Aune ehdotti. Ja koska minulla oli omat syyni siihen, että pimitin vielä toisilta tiedon kirkosta, suostuin.

                      Kävelimme hiljakseen ympäri pientä kaupunkia, minä tosin sanoin toisille, että pitäisi tutkia koko saari. Noin paljon hopeaa ei mahtunut ihan pieneen puunkoloon. Ehkä hopea oli haudattu jonnekin vuorille, tai jopa viety naapurisaarelle.

                      Loppupäivä kului näin, myöhällä palailimme majapaikkaamme ja rupesimme yöpuulle. Kustaa ja Aune menivät omaan huoneeseensa, minä omaani. Maatessani selälläni ajattelin suunnitelmaani: Kun nuo kaksi nukkuvat, lähden ottamaan selvää, missä hopea sijaitsee. Sillä kirkkoonhan se tietysti oli johonkin kätketty. Kiitin viisauttani, etten kirkosta ollut mitään maininnut.

                      Kun kuorsaus kuului naapurihuoneesta mitättömän väliseinän takaa, nousin ja livahdin varovasti huoneestani. Aamuaurinko alkoi jo osoittaa nousemisen merkkejä, joten aivan pimeässä minun ei tarvinnut taivaltaa. Kun käännyin rantakadulle ja siitä kirkkoa kohden, näin varjoista erkaantuvan hahmon, joka lähti seuraamaan minua. Olin, kuin en mitään olisi huomannut, mutta revolverini otin valmiiksi käteeni. Tuo kaveri ei saisi minulta ryöstetyksi yhtäkään escudoa. Seuraavan kulman takana pysähdyin ja jäin odottamaan pistooli kohotettuna tyrmäysiskuun. Ja kun hahmo ilmestyi esiin, annoin käteni pudota mutta…

                      Viime tipassa siirsin iskun sivuun, niin että pistoolin perä vain hipaisi Aunen olkapäätä.

                      – Hitto vie, miksi sinä minua seuraat? kysyin.

                      – Kustaa oli varma, että sinä tiedät missä aarre on, joten me jaoimme vahtivuorot yöksi. Nyt oli minun vuoroni.

                      – Helvetti, minun pitäisi tappaa sinut, kähisin.

                      – Ethän kulta tapa kuitenkaan? Aune kujersi ja otti minua kaulasta kiinni. Käänsi päätäni sivulle, painoi raskaat rintansa rintaani vasten, hankasi alapäällään minun alapäähäni ja suuteli, niin kuin vain tulinen pohjalaisnainen suudella voi. Työnsin pistoolin taskuuni ja vastasin suudelmaan, minkäs minä luonnolleni mahdoin, olinhan tätä toivonut jo monina valvottuina öinä laivan keinuessa Atlantin aavoilla.

                      Mutta Kustaa ei asiasta tuntunut pitävän, siitä päätellen, että hän tarttui minua niskasta ja veti kunnon koukun leukaani. Niin olin ollut suudelman lumoissa, etten ollut kuullut hänen tuloaan. Kun makasin maassa talonseinustalla, hän tuli yläpuolelleni seisomaan.

                      – No niin rääpäle, nyt kerrot mihin olit menossa, mitä ymmärsit oudosta viestistä, ylös sieltä näyttämään meille tietä. Äläkä kuvittele Aunesta mitään, tämä oli sovittu asia ja hän herätti minut, ennen kuin lähti sinua seuraamaan.

                      Kohautin olkapäitäni, ei kai tässä mikään enää auttanut. Veisin aarteen sitten, kun olisimme sen yhdessä kirkosta löytäneet. Muutamin sanoin selvitin siis paikallisen kirkon osuuden asiaan. Lähdimme kävelemään kaupungin halki kohti temppeliä, jonka torni risteineen erottui kauas. Saavuttuamme kirkon luokse seisahduimme, kävelimme rakennuksen ympäri, ovi oli aina auki joten astuimme sisälle melko pimeään rakennukseen, jonne valoa pääsi vain voimakkaasti maalattujen ikkunoiden läpi. Eikä meidän kauan tarvinnut etsiä, ennen kuin löysimme etsimämme. Rihkama-alttarin seutuvilla seisoi rääsyinen, repaleinen apostolijoukko, ei niinkään alun perin vaivaisiksi kuvattuina, vaan ajan myötä huonoksi menneinä. Kuka oli puoleksi sokea, kuka yksijalkainen, yhdeltä roikkui pää melkein irti – ja yhdellä oli toisessa kädessään vain kolme sormea tallella. Siis kahta vaille täysi.

                      Seisahduimme tämän patsaan kohdalle. Käsi oli ojennettuna, niin kuin pitikin, mutta minne se osoitti? Tarkoilla tutkimuksilla tulimme siihen johtopäätökseen, että aarre oli kaivettu kirkon seinään sivuikkunan alapuolelle.

                      – Miten se on mahdollista? Kustaa ihmetteli. – Tuhansia kiloja hopeaa tuossa seinässä? Sehän menee rikki koko muuri, jos otamme siitä niin paljon tavaraa irti. Ja mahtaako täällä olla edes työrauhaa mokomalle toiminnalle?

                      – Seinässä on tietenkin pieni onkalo, ja siinä onkalossa selvitys minne varsinainen aarre on tällä saarella kätketty. Ehkä se on kaivettu vaikkapa hautausmaalle jonkun hautaan, Aune ehdotti. – Heiltä kuoli yksi mies, hänet haudattiin, ja yöllä hauta kaivettiin auki ja siihen piilotettiin arvometalli.

                      – Heiltä taisivat kuolla kaikki miehet, minä lisäsin, sillä ei muita minun tietääkseni ollut ollut tulemassa aarteenhakuun. Ukki oli ehkä ampunut heidät kaikki, tai ehkä he olivat kuolleet taistelussa kyläläisten kanssa.

                      Aune meni seinämälle ikkunan alle ja minä Kustaan kanssa huutelin suuntia. – Vasemmalle!  – Alaspäin! – Siinä!

                      Juoksimme katsomaan. Ja kun oikein tarkkaan katsoi, eikö vain seinässä näkynyt kivenmurikka, jonka reunat erottuivat muuta seinää vaaleampina. Kustaa tempaisi tikarinsa esille ja alkoi raaputtaa. Aunen minä komensin ovelle vahtiin ja itse aloin auttaa omalla veitselläni Kustaata. Puolisen tuntia raaputettuamme saimmekin kiven irti seinästä, ja Kustaa työnsi kätensä näin syntyneeseen aukkoon. Vavisten hän tarttui johonkin kiinni ja veti kätensä pois. Kädessä komeili jälleen peltilaatikko, nyt vain selvästi paksumpi kuin edellinen. Menimme Aunen luokse, ja kolmestaan katsoimme silmät kovina, kun Kustaa avasi laatikon.

                      Sisältä löytyi kova, kiiltävä puunkappale.

                      Kustaa kirosi, tutki laatikkoa, tutki puunpalaa, eikä löytynyt minkäänlaista viestiä tai tiedonantoa, kuvista tai kartoista puhumattakaan. Aune otti tavarat häneltä ja tutki myös, katseli laatikkoa tarkasti joka puolelta, rapsutti puunpalaa. Sitten hän antoi ne minulle ja minä toistin samat toimenpiteet yhtä huonolla menestyksellä. Minun katsellessani esineitä Kustaa kaiveli aukkoa seinässä, ja löysikin paperinpalan. Työnsin puukapulan laatikkoon, pistin laatikon taskuuni ja juoksin Kustaan luokse paperia lukemaan:

                      "TÄSSÄ LAATIKOSSA ON AARTEENI, ELÄMÄNI JA ONNENI. ULOS KIRKOSTA EN TÄTÄ ROHJENNUT VIEDÄ"

                      Ja alla oli isoisäni nimi: Kaarle Joensalo.

                      – Tämänkö takia meidän piti matkustaa puolen Atlantin yli? Kustaa huusi ja repi paperin palasiksi. – Ja sinä, senkin kurja ketale, valehtelemalla sait meidät mukaan turhuuteen. Minä tapan sinut, ja heti!

                      Kustaa syöksyi paljain käsin minun kimppuuni. Kumarruin, ja raivoissaan hän ei osunut minuun vaan lipsahti ohi ja kompastui jalkaani. Syöksyin hänen päälleen, sain hänestä pitävän niskalenkin ja aloin vääntää.

                      – Lopettakaa! Aune huusi. – Te tapatte toisenne, ja mitä hyötyä siitä on? Mitä riitaanne tulee, ei meistä kukaan etukäteen tiennyt, kuinka tämä reissu päättyisi. Sitä paitsi kaupungilta on katua pitkin tulossa paikkakuntalainen, niin että nouskaahan ylös ja rauhoittukaa.

                      Laskin Kustaan irti, hän nousi hitaasti seisaalleen ja pudisteli pölyt vaatteistaan.

                      – Laivamatkat ainakin saat maksaa, hän melskasi vielä minulle.

                      Menimme ovelta sivuun, ovi narahteli auki ja sisälle tuli ikivanha, mustiin pukeutunut nainen. Käsissään hänellä oli kukkasia ja kynttilä. Kukkaset hän laittoi alttarilla seisovaan maljakkoon ja kynttilän sytytti kynttilätelineeseen. Puuhaillessaan hän yhtäkkiä huomasi meidät.

                      – Huomenta, hän huusi, ja minä kielitaitoisena vastasin hänelle samoin. Menin naisen luokse ja aloin jututtaa häntä. Samalla näin, kuinka Aune laittoi irrottamamme kiven paikoilleen ja työnteli irtopaloja koloihin ja loput nurkkaan piiloon.

                      – Onko tämä alttari arvokas? kysyin naiselta.

                      – Tämän arvo on muualla kuin rahassa, nainen selvitti. – Ei täällä mitään kultaa ja timantteja ole, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta tuolla alttarissa on jotain sellaista, jota ei joka kirkossa olekaan.

                      – Mitä? kysyin ahneuden kiilto silmissäni.

                      – Siellä on taatusti aito palanen meidän Vapahtajamme ristinpuusta. Siitä meidän kirkkomme saa voimansa ja siunauksensa, sen takia kaupunki voi niin mainiosti, peltomme tuottavat karuudestaan huolimatta hyvää satoa, kotieläimet kukoistavat ja munivat ja lypsävät ja tuottavat lihaa, ja me asukkaat elämme pitkän ja täysipainoisen elämän. Mihin me jalokiviä tarvitsemme?

                      – Näinhän se on, sanoin ja ajattelin, että ukkikin oli uskonut noin.

                      Ukki oli ottanut "oikean" puunpalan ja pannut tilalle jonkinlaisen kopion. Mutta kylän elämä oli pysynyt ennallaan. Tietenkin, pysyihän ristinkappale kirkossa tallessa, vaikkakin eri paikassa kuin asukkaat luulivat. Hymähdin. Uskoinko muka minäkin, että kyseessä oli aito ristinpala Golgatan kummulta? Taatusti kyseessä oli parisataa vuotta vanhaa talonseinää jostain Euroopasta, jonka joku oli kalliilla myynyt yhdessä aneiden kera. Paskat, pois minä täältä sen vien, edes muistoksi.

                      Sanoin naiselle hyvästit ja lähdin ulos, oven ulkopuolella Kustaa ja Aune jo odottivat minua. Menimme yhdessä majapaikallemme, söimme aamuruokaa kuppilassa, keräsimme tavaramme ja lähdimme laivalle, joka oli jo saanut tavarat purettua ja uudet lastattua, ja oli lähettänyt veneen meitä noutamaan viedäkseen meidät takaisin Suomeen. Koska minulla oli jonkin verran rahaa, lupasin Kustaalle todellakin maksaa matkat, ja näin hänkin oli tyytyväinen.

 

                      Laivalla päivisin puuhailin usein jotain kansimiesten kanssa, pesin vaikka paikkoja, ellen muuta osannut. Laivan miehistön kanssa en pystynyt keskustelemaan, he puhuivat kaikki jotain omituista skandinaavista kieltä, jonka käsitin islanniksi. Kustaa jutteli joskus kapteenin kanssa, hän sanoi nuoruudessaan oppineensa kapteenin käyttämää sekakieltä purjehtiessaan Pohjanmerellä salakuljetuslaivoissa.

                      Mutta iltaisin, kun työt olivat loppuneet ja laiva rauhoittui, istuskelin kannella mastoon nojaten, tai seisoskelin kaiteesta kiinni pitäen ja katselin ulapalle. Usein Aune tuli luokseni, Kustaa näet pelasi illat pitkät, yötkin usein, korttia miehistön kanssa. Noina ihanina hetkinä lähenimme Aunen kanssa yhä enemmän toisiimme, enää en ainoastaan minä ollut rakastunut, vaan huomasin Aunenkin usein hyväilevän minua silmillään, myöhemmin myös käsillään. Niinpä eräänä iltana, auringon viimein painuttua mereen, otin Aunen syliini ja suutelin häntä, pitkään, eikä Aune suinkaan vastustellut.

                      Tietenkin Kustaan piti tulla juuri silloin kannelle, pahalla tuulella kaiken lisäksi, koska oli kortilla hävinnyt suuret summat rahaa. Huomasin hänet liian myöhään, mutta hämärässä hän ei onneksi huomannut Aunen käsiä, jotka tiukasti puristivat minua, ja hänen huuliaan, jotka innolla ottivat osaa suudelmaan.

                      – Jumalauta, Kustaa karjaisi. – Olisihan tämä pitänyt tietää. Heti kun silmä välttää, sinä saatanan maajussi olet taas minun naistani lääppimässä.

                      Kustaa alkoi lähestyä minua, ja näin hänen kädessään leveäteräisen puukon, ilmestyipä toiseen käteen vielä pistooli selventämään hänen aikomustaan.

                      – Painu, Aune, heti kannen alle, ettet joudu kärsimään, kun minä näytän tuolla raiskaajalle, mitä sinuun kajoamisestasi seuraa, Kustaa kähisi ja nauroi julmasti päälle.

                      Aune irrottautui minusta ja livahti kajuutan taakse. Katselin ympärilleni, mutta huomasin olevani paikassa, josta ei karkuun päässyt. Niin ollen valmistauduin tappelemaan henkeni edestä, vaikka tajusinkin sen olevan turhaa.

                      – Khaa, Kustaa huusi, hyökkäsi kimppuuni veitsi kädessä, kohotti sen korkealle ja huitaisi. Hiljainen tapa taisi olla hänen mielestään parempi kuin aseiden pauke. Väistin nopeasti ja puukon terä iskeytyi kajuutan seinään ja tarttui siihen kiinni. Livahdin Kustaan käden alitse, mutta kärppänä tämä kääntyi ja nosti asekäden.

                      – Liikkumatta! kuului komento. – Nyt peräännyt hissukseen tuohon kaiteelle ja sitten hyppäät yli laidan. Jos jaksat uida sadat kilometrit maihin, hyvä on. Jollet, niin ei sinua kukaan ikävöi.

                      Taas se sama nauru. Peräännyin askel askeleelta, kunnes tunsin kädessäni kaiteen kovan pinnan.

                      – Yli vain, Kustaa käkätti.

                      Nousin hitaasti kaiteelle istumaan, heilautin ensin toisen, sitten toisen jalan kaiteen väärälle puolelle, katsoin alaspäin vinhana kiitävää vedenpintaa ja ympärillä aavana leviävää merenselkää. Kustaa astui lähemmäs ja nosti kätensä iskuun. Pistoolin perä tömähti rystysiini ja kipu raastoi sormeni kaiteesta irti. Suljin silmäni, pidin enää vasemmalla kädellä kiinni, liimauduin laitaa vasten ja odotin iskua, joka veisi minut hyiseen mereen hukkumaan. Kolauksen kuulinkin, mutta ei minuun mikään osunut. Avasin silmäni ja kohottauduin, ja näin Aunen, joka oli kumartunut Kustaan ylle. Vierellä oli parrunpätkä, jolla Aune selvästikin oli Kustaata lyönyt.

                      Raahauduin takaisin kannelle, halasin nopeasti Aunea ja tarkastelin Kustaata. Tämä makasi taatusti pyörryksissä, ase kirvonneena kauas kädestä. Katsoimme Aunen kanssa toisiimme, nyökkäsimme ja otimme Kustaasta kiinni, toinen jaloista, toinen käsistä, ja viskasimme hänet aaltoihin. Pistoolin heitin perässä ja parrun myös, kävinpä kiskomassa puukonkin kajuutan seinästä ja pudotin senkin veteen.

                      Aamulla kapteeni päätteli, että Kustaa oli juonut itsensä humalaan ja pudonnut yli laidan. Kukaan ei ollut nähnyt, ei perämieskään, hän se vasta taisikin päissään olla. Kapteeni kirjoitti viralliset paperit, eikä maissa epäilty selvitystä. Aunen kanssa menimme naimisiin jo laivalla, kapteeni toimitti vihkimisen.

                      Maissa matkustimme Aunen kanssa tilalleni, josta nyt tuli kotimme. Muutamana rauhallisena syysiltana, tulen kohistessa takassa ja Aunen hääriessä keittiössä, kirjoitin nämä muistelmani. Yhdessä puunpalan kanssa kätken tämän tosikertomuksen siihen rasiaan, minkä Hortan kaupungin kirkon seinästä löysin. Rasia menköön perintönä lapsilleni, jos sellaisia joskus saan.

                      Vehmersalmella 24.11.1936.

                      Armas Joensalo.

 

                      Sellainen oli kirjoitus, jonka isäni kuoleman jälkeen, vuonna 1974, ainoana lapsena löysin hänen jäämistöstään. Mietin sitä usein, ja pitkään. En ollut tiennyt mitään isoisänisästäni, joka oli siis ollut liki merirosvo, isoisästäni, jota aarre ei ollut kiinnostanut, enkä isästänikään ollut tiennyt, että hän oli nuoruudessaan purjehtinut Azoreille asti puunpalan perässä ja kotimatkalla murhannut miehen ja nainut rikostoverinsa äidikseni. Kaikesta huolimatta vanhempani elivät erittäin onnellisina, muistoni lapsuudesta ovat hyvin valoisat. Rahaa he eivät havitelleet, rakkaus riitti heille, ja sitä he jakoivat minullekin yllin kyllin. Äitini kuoli samana vuonna kuin isäni, vain paria viikkoa aikaisemmin.

                      Minä synnyin vuonna 1945, isäni oli silloin jo yli neljänkymmenen. Minun elämässäni kaikki on erinomaisesti. Opiskelin ensin Jyväskylän, sitten Helsingin yliopistossa kansatiedettä, menestyin opinnoissani ja olen nyt arvostettu tutkija. Minulla on vaimo jota rakastan, ja kolme lasta, jotka ovat kohonneet yhteiskunnan merkkipaikoille oman älynsä ja kyvykkyytensä perusteella.

                      Azoreillakin kävin kerran, Fayalissa, Hortan kaupungissa. Ihmettelin paikan köyhyyttä ja kurjuutta, ympäröivien peltojen karuutta, rakennusten rumaa rappiota. Lähdin nopeasti pois.

                      Isäni metallilaatikosta löytynyttä palaa olen pitänyt kirjoituspöydälläni jonkinlaisena muistona sukuni vaiheista. Viime vuonna vein sen yliopistolle tutkittavaksi. Pojat tekivät radiohiiliajoituksen ja sanoivat, että kappale on liki kaksituhatta vuotta vanha.

                      Siitä lähtien, aina kun katson tuota tummaa, sileää puuta, minun on kovin outo olla.